Luonto auttaa toipumaan – muistetaan me myös huolehtia siitä

Lupautuessani alkuvuodesta laittamaan muutamia ajatuksia blogimuotoon elokuun viimeisenä lauantaina vietettävästä Suomen luonnon päivästä, en toden totta osannut aavistaa, millaista roolia luonto tänä vuonna näyttelisi suomalaisten elämässä. Kevään ensi merkkien näyttäytyessä koronavirus COVID-19 tyhjensi kalenterit ja eristi ihmiset toisistaan. Etätyö ja pakollinen paikallaan olo, peruuntuneet matkasuunnitelmat ja harrastuspaikkojen sulkeminen, kaikki yhdessä kauniin kevään kanssa, saivat lähiluonnon merkityksen nousemaan aivan uudelle tasolle.

Yhtäkkiä tuntui, kuin koko Suomi olisi ollut retkellä yhtä aikaa. Harvemmin on jouduttu rajoittamaan retkeilyä, mutta tänä vuonna nähtiin sekin. Metsähallitus joutui rajoittamaan retkikohteiden käyttöä muun muassa pysäköintiä säätelemällä ja pahimmillaan jopa sulkemaan ruuhkaisimpia kohteita. Onneksi meillä kuitenkin on luontoa, jossa seikkailla, myös hoidettujen reittien ulkopuolella. Kaikille yhteiset Jokamiehenoikeudet takaavat meille varsin laajat oikeudet luonnosta nauttimiseen.

Luonnon hyvää tekevä voima on tutkittu tosiasia. Koronakevät ja -kesä on lisännyt ihmisten pahoinvointia monin eri tavoin muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmien kärjistyessä. Tällaisessa poikkeustilanteessa, jossa oikeastaan ainoa varma asia on epävarmuus, mikä tahansa hyvää tekevä ja edullinen ”lääke” on tervetullut. Ei luonto toki kaikkea korjaa, mutta osaltaan auttaa jaksamaan paremmin.

 

Kiltakoutsi-koulutus vuonna 2017 Paltamossa. Meneillään parisuunnistusharjoitus. Kuva: Matti Moilanen

 

Siksi olisikin tärkeää virinneen retkeilyinnon keskellä muistaa ne yhteiset pelisäännöt, joiden turvin saamme jatkossakin näin vapaasti hyödyntää lähiluontoa. Kevään ja kesän mittaan nimittäin kävi selväksi, ettei ihan jokaisella ole kirkkaana mielessä, miten luonnossa kuljetaan. Keskustelupalstoilla purnattiin ja uutiskynnyskin ylittyi, kun luonnosta alkoi löytyä entistä enemmän roskia, valvomatta jätettyjä nuotioita ja retkeläisiä putkahteli kotien ja mökkien pihoihin. Syntyi tarve Retkietiketille, joka viiden ydinkohdan avulla ohjaa tottumattomampia kulkijoita kohti luontoa ja toisia retkeilijöitä kunnioittavaa retkeilyä.

Jokamiehenoikeuksien ja Retkietiketin omaksuminen ovat toki vain osa luonnossa kulkemista. Retkitaitojen opettelu tai vanhojen taitojen verestäminen on vähintään yhtä tärkeää. A-kiltatoiminnan näkökulmasta kannattaa muistaa, että meillä on A-killoissa ympäri Suomea perusretkeilytaidoin harjaannutettuja Kiltakoutseja! Ja uusia koulutetaan jälleen heti syyskuun alussa. 

Haluaisinkin haastaa kaikkia A-Kiltojen Liitto ry:n kouluttamia Kiltakoutseja aktivoitumaan, teillä on avaimet hyvinvoinnin lisäämiseen. Teillä on osaamista, tietoa lähiseutujen retkikohteista ja tarvittaessa valtakunnallinen Kiltakoutsiverkosto tukena. Suomen luonnon päivän kunniaksi: Menkää metsään! Ja jos mahdollista, nukkukaa yö ulkona! 

#suomenluonnonpäivä #A_kiltatoiminta #tilaatoipua

Teksti:

Aulikki Otranen

Kirjoittaja työskentelee järjestökoordinaattorina A-Kiltojen Liitto ry:ssä, kouluttaa Kiltakoutseja ja vapaalla mm. möyrii puutarhassa ja menee menninkäisenä pitkin metsiä.

Lisää:

Luontoyhteys A-kiltatoiminnassa

"Joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä"

Olen kuullut paljon yksinäisyydestä ja lukenut siitä, mutta ennen kaikkea kokenut sitä suurimman osan elämästäni.

Minun yksinäisyyteni juuret ovat kaukana menneisyydessä, jossain siellä hiljaisten pirttien varjoissa. Siellä missä kaikki vaiettiin olemattomaksi. Siellä luotiin pohja niin monelle vinoon lähteneelle asialle, joista yksi merkittävimpiä oli erilaisuuden tunne. Tunne, joka lopulta vuosien kuluessa vei minut totaaliseen yksinäisyyteen.

En koskaan ole ollut hyljeksitty päinvastoin. Lapsuudessani olin se iloinen avulias mukava "naapurin poika", se harmiton. Tuo kuva ei vastannut todellisuutta. Se oli naamio, jonka takana kasvoi eksynyt pieni poika vailla henkistä tukea. Pelkoineen epävarmuuksineen ja huolineen.

Minun yksinäisyyteni ei ollut millään tapaa kytköksissä siihen kuinka paljon ihmisiä ympärilläni pyöri tai missä olin. Tuo yksinäisyys oli seurausta siitä outouden ja erilaisuuden tunteesta, jota koin lähes joka hetki. Mitä enemmän tai mitä tärkeämpiä ihmisiä ympärilläni oli sitä musertavammalta tuo erilaisuus ja yksinäisyys tuntui.

Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne teki minusta yksinäisen kaikkialla

Elämääni on mahtunut hyvinkin erilaisia aikoja. Alkoholismin varjostamasta lapsuudesta hyvinkin suljetun uskonnollisen yhteisön kautta ns. normi-ihmisten joukkoon. "Iloisesta" poikamieselämästä parisuhteen ja perhe-elämän kautta yksinäiseen juopotteluun. Ja aina olen ollut yksinäinen joskus totaalisen yksinäinen.

Tänään illan pimetessä istun yksin, mutta en yksinäisenä, miettien tuota kaikkea. Tuntien saman aikaisesti onnea ja toisaalta jonkinlaista surua. Surua siitä, että niin kauan vaelsin tuon yksinäisyyteni kanssa jopa kaikkein rakkaimpien ihmisten seurassa.

Kukaan ei päässyt suojieni läpi, enkä minä ulos sieltä minkä olin suojakseni rakentanut. Olen usein kuvannut sitä ulkopuolisuuden tunnetta sanomalla, että "joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä". Silloinkin se oli ikään kuin lasin takana, eikä se ollut minua varten.

Olin jo kauan sitten hyväksynyt sen, että olin tuomittu kulkemaan tuohon yksinäisyyteen, joka aamuisin herätti minut. Herätti kulkeakseen kanssani taas yhden päivän iltaan, vain peitelläkseen minut odottamaan uutta tyhjää yksinäistä huomista. Sellaista se oli ja vielä paljon synkempääkin.

Vaikenemisesta lupaan tuntea

Mikä sitten muutti kaiken ja pyyhki tuon yksinäisyyden pois tai ainakin auttoi siinä merkittävästi? Puhuminen. Kun lopulta löysin ihmisen, jolle uskalsin puhua ja joka kuunteli minua, avautui minulle aivan uusi maailma. Ymmärsin etten olekaan niin outo ja erilainen, kuin olin kuvitellut, eikä yksinäisyytenikään ole niin ainutkertaista.

Ei yksinäisyys elämästäni ole kadonnut, mutta se vierailee luonani yhä harvemmin. Ja vaikka yhä joskus tunnen sen vahvanakin, se on vain kalpea varjo siitä totaalisesta yksinäisyydestä, joka vei toivon ja ilon elämästäni.

Minä sain paluulipun toivon tuolta puolen. Kohtasin ihmisen, joka näytti, että voi puhua, on lupa tuntea ja näyttää se. On lupa elää. Kuinka usein yksinäisyyden taustalla onkaan vaikeneminen. Kuinka moni tunteekaan ulkopuolisuutta, kun ei kykene puhumaan. Puhumattomuuden kulttuuri, käsittelemättömät traumat, hiljainen suru, vaiettu häpeä jne. Yksinäisyyden taustalla on liian usein hiljaisuus, enkä tarkoita sillä rauhaa, vaan vääränlaista vaikenemista.

Osalliseksi A-kiltayhteisöön 

Minulle A-kiltatoiminta on ollut yksi merkittävä tekijä siinä, että elämääni ei tänä päivänä varjosta yksinäisyys. Toimiessani erilaisissa tehtävissä olen saanut tavata monenlaisia ihmisiä, joita tuskin muuten olisin tavannut. Monet heistä ovat vaikuttaneet siihen, miten katson maailmaa, mutta ennen kaikkea siihen, kuinka katson itseäni.

Minä kadotin ilon, toivoni ja lopulta itseni tuohon yksinäisyyteen, ja silti istun tässä kirjoittamassa tarinaa.

Halusin kertoa tämän siksi, että olen itse palannut kaukaa, toivon tuolta puolen, ja uskon sen olevan mahdollista muillekin. 

 

Teksti:

Seppo Ristolainen 

hallituksen puheenjohtaja

Vantaan A-kilta ry

 

Lisää päihteettömästä A-kiltatoiminnasta:

Suomessa yli 60 A-kiltayhdistystä

 

 

 

 

 

 

 

 

Mikä asia tuottaa sinulle hyvää mieltä?

Kun elämä tuo eteen vaikeita asioita ja tilanteita − kuten nyt − tarvitaan voimavaroja. Voimia löytyy meistä jokaisesta itsestämme ja monista hyvää mieltä tuovista asioista ihan siinä meidän lähellämme ja arjessamme.

Kysyin Facebookissa A-kiltalaisilta: Mikä asia sinulle tuottaa hyvää mieltä? Ja kysymykseen sisältyi pientä, kevyttä aivojumppaa, kun hyvää mieltä tuottavan asian piti alkaa oman etunimen alkukirjaimella. − Sain loistavia vastauksia!

A-kiltalaisille hyvää mieltä tuottavat aurinko ja mansikat. Siis se, kun on valoa ja päivä pitenee. Ja kenellepä eivät mansikat (tai muut marjat) maistuisi? Hyvää mieltä tuottavat myös avuliaisuus, positiivisuus, suvaitsevaisuus, reippaus, ilo ja sympatia. Nämä kaikki näkyvät A-kiltatoiminnassa.

A-kiltalaiset auttavat toinen toistaan pyyteettömästi tietäen, että hyvä kyllä kiertää ja itsekin saa apua, kun sitä tarvitsee. A-kiltatoiminnassa ollaan mukana myönteisellä mielellä. Ikäviin asioihin ei jäädä vellomaan, vaan niistä puhutaan niin, että asioista voi ottaa opiksi ja suunta on eteenpäin. 

 Birgit ja Satu Kiuruvedellä A-Kiltojen Liitto ry:n Vertaisohjaajakoulutuksessa.

A-kiltatoiminnassa on opeteltu ja opetellaan erilaisuuden sietämistä. Muutaman vuoden takainen vuositeemamme oli ”Samanlaiset, erilaiset toipujat”. Meissä ihmisissä on enemmän samaa kuin eroja, kun oikein opitaan itseämme ja toisiamme katsomaan. Ja A-kiltatoimintaa toteutetaan ilon kautta! Huumori auttaa monessa ja monesti, ja se myös yhdistää.

Jos kohdalle osuu terveyttä, rakkautta ja suukkoja, saa iloita ja kokea hyvää mieltä ihanista asioista, joista mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Kun kyseessä ovat päihdetoipujat ja heidän läheisensä, hyvää mieltä tuottavat tietenkin myös päihteetön elämä, toipuminen ja toipumiskokemuksen jakaminen eli yhdellä sanalla sanottuna A-kiltatoiminta.  

Myös toivo, tulevaisuus ja selviytyminen tuottavat hyvää mieltä A-kiltalaisille. Tähän haluan itsekin luottaa; toivoa on ja tulevaisuutta on, ja tästä selvitään kyllä.  Ja erikseen on mainittava Birgit, jolle hyvää mieltä tuottaa baby − maaliskuun lopulla syntynyt lapsenlapsi. Voiko ihanampaa ollakaan!

Ja oma sanani, se alkaa K:lla ja on kiitollisuus. Mikä on sinun sanasi?     

Teksti ja kuva:

Kirsi Mäki

järjestökoordinaattori

A-Kiltojen Liitto ry