perjantai 30. lokakuuta 2020

”Oon ollut tosi onnekas toipujana”

 

Miesten Viikkoa vietetään jälleen 2.−8.11.2020. A-kiltatoiminnassa mukana olevista miehiä on reilusti yli puolet. Heistä jokaisella on oma, ainutlaatuinen tarinansa. 

Minua vastapäätä istuu mies, johon eletty elämä ei päällisin puolin näytä jättäneen minkäänlaisia kolhuja. Miehellä on lempeä olemus, ystävällinen katse, valoisa hymy ja hän on tasapainoisen ja turvallisen oloinen. Toistuvasti mies jutellessamme toteaa olevansa onnekas. − Onnekas? Vaikka elämään on kuulunut molempien vanhempien päihdeongelmia, äidin mielenterveysongelmia, lastenkodissa asumista, vanhempien ero, miehen roolimallin puuttuminen, vastuu ja huoli äidistä lapsena ja nuorena sekä kaikkea tätä seurannut oma ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö sekä − kuinka ollakaan, oma alkoholismi. − Onnekas? Todellakin onnekas, sillä mies, Vellu (43 v.), on ollut raittiina jo yli neljä vuotta, ja elämä on nyt tasapainossa ja hyvää.

Miten porukan herkin, ja samaan aikaan porukan koviksen rooliin ajautunut tappeluherkkä, nuori mies, joka haki helpotusta ahdistukseen alkoholista, on onnistunut toipumaan ja opiskelemaan itselleen uuden ammatin niin, että nyt hän auttaa lastenkotinuoria työkseen?

"Ensimmäinen pelastus olivat sisarukset", Vellu toteaa. Vellu kertoo jo nuorena ymmärtäneensä vertaistuen merkityksen sisarusten ansiosta. ”Ei ole tarvinnut yksin kokea, vaan meitä oli monta kantamassa sitä taakkaa. Sisarukset lohduttivat ja kun pelotti, sisarukset olivat tuki ja turva.” Vellu arvelee, että ehkä tästä syystä myös A-kiltatoiminta ja A-kiltalainen vertaistuki on ollut hänelle niin luontevaa heti alusta saakka.

Toinen tärkeä asia oli se, kun Vellu oman raitistumisen alkuvaiheessa ymmärsi, että täytyy vetää raja auttamiselle. Kun puhelimeen ilmestyi hyvänpäiväntuttujen numeroita, ja Vellu vastasi kaikkien soittoihin ja yritti tsempata repsahtanutta ja itsetuhoista kaveria, kuorma kasvoi liian suureksi. Puhelut muistuttivat liikaa omasta menneisyydestä. Oma elämä piti rauhoittaa. ”Muuten polttaa itsensä ihan loppuun.”

Aivan alkuraitistumisessa auttoivat myös kahdenkeskiset keskustelut A-killasta löytyneen luottohenkilön kanssa. Oli tärkeää, että oli ihminen, jonka puoleen saattoi kääntyä ja johon pystyi tukeutumaan − ja joka oli käynyt pohjalla, mutta selviytynyt. Se antoi toivoa ja uskoa itseen. Silti raitistuminen ei tokikaan ole ollut helppoa. Vellu kertoo, että puhumisen lisäksi hän on kirjoittanut, lukenut, rukoillutkin − ja vaikka huutanut metsässä tuskaa ja ahdistusta pois.


 

 

"Jonkinlainen mittari oli vuoden raittiuden jälkeen, kun lähdettiin kaveriporukalla Helsinkiin Guns N’ Rosesin keikalle.
Olin ainoana selvin päin koko reissun ja oli ihan mahtavaa, kun vieläkin muistaa kaiken sen fiiliksen, yleisömeren, biisit.
Se oli ihan erilainen kokemus”, Vellu kertoo. (Kuva: Pixabay)


 

 

 

Ja ehkä kaikkein eniten on auttanut se, että Vellu on saanut onnistumisen kokemuksia ja elämässä on aina ollut asioita, jotka ovat vahvistaneet itsetuntoa. Vellu kertoo, että miehille on tärkeää tehdä asioita porukalla ja liikunta tarjoaa siihen hyviä mahdollisuuksia. On rentoa, kun tehdään mukavia asioita yhdessä, pelataan sekä kehutaan ja kannustetaan toisia. Syntyy hyvä pukukoppitunnelma: ”Hyvin meni! Hyvä me!” Vellu itse syttyy lentopallosta: ”On niin mahtavaa, kun porukka on asenteella mukana, kun lähdetään liikkumaan. Miehet tarvitsevat yhteenkuuluvuutta, joukkuehenkeä ja yhteen hiileen puhaltamista.” Vellu kuitenkin korostaa, että puhuu vain omasta kokemuksestaan. Miehetkin ovat jokainen omia persooniaan.

Ja kyllä Vellukin kaipaa myös yksinoloa, välillä on tärkeää saada olla ihan vain omissa oloissaan. Raitistumisen myötä Vellu on myös oppinut nauttimaan luonnosta ihan uudella tavalla − sekä yksin että porukalla. Enää hän ei luonnossa ”suorita ja kävele”, vaan mieli ja keho saavat rauhoittua, eikä ole kiire mihinkään.

”Kannattaa kuunnella vanhoja kehäkettuja. Moni sanoo, että maltilla. Vaikka minulla on ollut rankkaa, olen oppinut, että sen voi kääntää voimavaraksi. Ja paljon on myös hyvää; lähellä on hyviä ihmisiä ja pystyn luottamaan muihin. Välit perheenjäseniin ovat kunnossa. − Niin, olen onnekas, ja oikeastaan olen ihan ylpeä itsestäni”, Vellu toteaa keskustelumme lopuksi.

Hyvää Miesten Viikkoa Vellulle ja kaikille miehille!

  

Teksti:

Kirsi Mäki

järjestökoordinaattori-koulutussuunnittelija 

A-Kiltojen Liitto ry

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Luonto auttaa toipumaan – muistetaan me myös huolehtia siitä

Lupautuessani alkuvuodesta laittamaan muutamia ajatuksia blogimuotoon elokuun viimeisenä lauantaina vietettävästä Suomen luonnon päivästä, en toden totta osannut aavistaa, millaista roolia luonto tänä vuonna näyttelisi suomalaisten elämässä. Kevään ensi merkkien näyttäytyessä koronavirus COVID-19 tyhjensi kalenterit ja eristi ihmiset toisistaan. Etätyö ja pakollinen paikallaan olo, peruuntuneet matkasuunnitelmat ja harrastuspaikkojen sulkeminen, kaikki yhdessä kauniin kevään kanssa, saivat lähiluonnon merkityksen nousemaan aivan uudelle tasolle.

Yhtäkkiä tuntui, kuin koko Suomi olisi ollut retkellä yhtä aikaa. Harvemmin on jouduttu rajoittamaan retkeilyä, mutta tänä vuonna nähtiin sekin. Metsähallitus joutui rajoittamaan retkikohteiden käyttöä muun muassa pysäköintiä säätelemällä ja pahimmillaan jopa sulkemaan ruuhkaisimpia kohteita. Onneksi meillä kuitenkin on luontoa, jossa seikkailla, myös hoidettujen reittien ulkopuolella. Kaikille yhteiset Jokamiehenoikeudet takaavat meille varsin laajat oikeudet luonnosta nauttimiseen.

Luonnon hyvää tekevä voima on tutkittu tosiasia. Koronakevät ja -kesä on lisännyt ihmisten pahoinvointia monin eri tavoin muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmien kärjistyessä. Tällaisessa poikkeustilanteessa, jossa oikeastaan ainoa varma asia on epävarmuus, mikä tahansa hyvää tekevä ja edullinen ”lääke” on tervetullut. Ei luonto toki kaikkea korjaa, mutta osaltaan auttaa jaksamaan paremmin.

 

Kiltakoutsi-koulutus vuonna 2017 Paltamossa. Meneillään parisuunnistusharjoitus. Kuva: Matti Moilanen
 

Siksi olisikin tärkeää virinneen retkeilyinnon keskellä muistaa ne yhteiset pelisäännöt, joiden turvin saamme jatkossakin näin vapaasti hyödyntää lähiluontoa. Kevään ja kesän mittaan nimittäin kävi selväksi, ettei ihan jokaisella ole kirkkaana mielessä, miten luonnossa kuljetaan. Keskustelupalstoilla purnattiin ja uutiskynnyskin ylittyi, kun luonnosta alkoi löytyä entistä enemmän roskia, valvomatta jätettyjä nuotioita ja retkeläisiä putkahteli kotien ja mökkien pihoihin. Syntyi tarve Retkietiketille, joka viiden ydinkohdan avulla ohjaa tottumattomampia kulkijoita kohti luontoa ja toisia retkeilijöitä kunnioittavaa retkeilyä.

Jokamiehenoikeuksien ja Retkietiketin omaksuminen ovat toki vain osa luonnossa kulkemista. Retkitaitojen opettelu tai vanhojen taitojen verestäminen on vähintään yhtä tärkeää. A-kiltatoiminnan näkökulmasta kannattaa muistaa, että meillä on A-killoissa ympäri Suomea perusretkeilytaidoin harjaannutettuja Kiltakoutseja! Ja uusia koulutetaan jälleen heti syyskuun alussa. 

Haluaisinkin haastaa kaikkia A-Kiltojen Liitto ry:n kouluttamia Kiltakoutseja aktivoitumaan, teillä on avaimet hyvinvoinnin lisäämiseen. Teillä on osaamista, tietoa lähiseutujen retkikohteista ja tarvittaessa valtakunnallinen Kiltakoutsiverkosto tukena. Suomen luonnon päivän kunniaksi: Menkää metsään! Ja jos mahdollista, nukkukaa yö ulkona! 

#suomenluonnonpäivä #A_kiltatoiminta #tilaatoipua

Teksti:

Aulikki Otranen

Kirjoittaja työskentelee järjestökoordinaattorina A-Kiltojen Liitto ry:ssä, kouluttaa Kiltakoutseja ja vapaalla mm. möyrii puutarhassa ja menee menninkäisenä pitkin metsiä.

Lisää:

Luontoyhteys A-kiltatoiminnassa

tiistai 2. kesäkuuta 2020

"Joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä"

Olen kuullut paljon yksinäisyydestä ja lukenut siitä, mutta ennen kaikkea kokenut sitä suurimman osan elämästäni.

Minun yksinäisyyteni juuret ovat kaukana menneisyydessä, jossain siellä hiljaisten pirttien varjoissa. Siellä missä kaikki vaiettiin olemattomaksi. Siellä luotiin pohja niin monelle vinoon lähteneelle asialle, joista yksi merkittävimpiä oli erilaisuuden tunne. Tunne, joka lopulta vuosien kuluessa vei minut totaaliseen yksinäisyyteen.

En koskaan ole ollut hyljeksitty päinvastoin. Lapsuudessani olin se iloinen avulias mukava "naapurin poika", se harmiton. Tuo kuva ei vastannut todellisuutta. Se oli naamio, jonka takana kasvoi eksynyt pieni poika vailla henkistä tukea. Pelkoineen epävarmuuksineen ja huolineen.

Minun yksinäisyyteni ei ollut millään tapaa kytköksissä siihen kuinka paljon ihmisiä ympärilläni pyöri tai missä olin. Tuo yksinäisyys oli seurausta siitä outouden ja erilaisuuden tunteesta, jota koin lähes joka hetki. Mitä enemmän tai mitä tärkeämpiä ihmisiä ympärilläni oli sitä musertavammalta tuo erilaisuus ja yksinäisyys tuntui.

Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne teki minusta yksinäisen kaikkialla

Elämääni on mahtunut hyvinkin erilaisia aikoja. Alkoholismin varjostamasta lapsuudesta hyvinkin suljetun uskonnollisen yhteisön kautta ns. normi-ihmisten joukkoon. "Iloisesta" poikamieselämästä parisuhteen ja perhe-elämän kautta yksinäiseen juopotteluun. Ja aina olen ollut yksinäinen joskus totaalisen yksinäinen.

Tänään illan pimetessä istun yksin, mutta en yksinäisenä, miettien tuota kaikkea. Tuntien saman aikaisesti onnea ja toisaalta jonkinlaista surua. Surua siitä, että niin kauan vaelsin tuon yksinäisyyteni kanssa jopa kaikkein rakkaimpien ihmisten seurassa.

Kukaan ei päässyt suojieni läpi, enkä minä ulos sieltä minkä olin suojakseni rakentanut. Olen usein kuvannut sitä ulkopuolisuuden tunnetta sanomalla, että "joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä". Silloinkin se oli ikään kuin lasin takana, eikä se ollut minua varten.

Olin jo kauan sitten hyväksynyt sen, että olin tuomittu kulkemaan tuohon yksinäisyyteen, joka aamuisin herätti minut. Herätti kulkeakseen kanssani taas yhden päivän iltaan, vain peitelläkseen minut odottamaan uutta tyhjää yksinäistä huomista. Sellaista se oli ja vielä paljon synkempääkin.



Vaikenemisesta lupaan tuntea

Mikä sitten muutti kaiken ja pyyhki tuon yksinäisyyden pois tai ainakin auttoi siinä merkittävästi? Puhuminen. Kun lopulta löysin ihmisen, jolle uskalsin puhua ja joka kuunteli minua, avautui minulle aivan uusi maailma. Ymmärsin etten olekaan niin outo ja erilainen, kuin olin kuvitellut, eikä yksinäisyytenikään ole niin ainutkertaista.

Ei yksinäisyys elämästäni ole kadonnut, mutta se vierailee luonani yhä harvemmin. Ja vaikka yhä joskus tunnen sen vahvanakin, se on vain kalpea varjo siitä totaalisesta yksinäisyydestä, joka vei toivon ja ilon elämästäni.

Minä sain paluulipun toivon tuolta puolen. Kohtasin ihmisen, joka näytti, että voi puhua, on lupa tuntea ja näyttää se. On lupa elää. Kuinka usein yksinäisyyden taustalla onkaan vaikeneminen. Kuinka moni tunteekaan ulkopuolisuutta, kun ei kykene puhumaan. Puhumattomuuden kulttuuri, käsittelemättömät traumat, hiljainen suru, vaiettu häpeä jne. Yksinäisyyden taustalla on liian usein hiljaisuus, enkä tarkoita sillä rauhaa, vaan vääränlaista vaikenemista.

Osalliseksi A-kiltayhteisöön 

Minulle A-kiltatoiminta on ollut yksi merkittävä tekijä siinä, että elämääni ei tänä päivänä varjosta yksinäisyys. Toimiessani erilaisissa tehtävissä olen saanut tavata monenlaisia ihmisiä, joita tuskin muuten olisin tavannut. Monet heistä ovat vaikuttaneet siihen, miten katson maailmaa, mutta ennen kaikkea siihen, kuinka katson itseäni.

Minä kadotin ilon, toivoni ja lopulta itseni tuohon yksinäisyyteen, ja silti istun tässä kirjoittamassa tarinaa.

Halusin kertoa tämän siksi, että olen itse palannut kaukaa, toivon tuolta puolen, ja uskon sen olevan mahdollista muillekin. 

 

Teksti:

Seppo Ristolainen 

hallituksen puheenjohtaja

Vantaan A-kilta ry

 

Lisää päihteettömästä A-kiltatoiminnasta:

Suomessa yli 60 A-kiltayhdistystä