A-kiltatoiminnan vuositeemaksi
vuodelle 2019 on valikoitunut Paluu juurille. Nopeasti ajatellen juurille
paluun voisi kuvitella tarkoittavan taantumista, mutta tarkemmin tarkastellen
A-kiltatoiminnan juuret ovat juuri sen suuntaista ”taantumista”, mitä
A-kiltatoiminnassa tarvitaan tänä päivänä.
Päihdepolitiikka, -hoito tai
hoitamattomuus, päihteiden käyttökulttuuri(t), asenneilmasto ja lainsäädäntö
ovat jatkuvassa muutoksessa, samoin oli tilanne A-kiltatoiminnan alkuvaiheessa.
Eikä se muutos ole kaikilta osin toivottava päihteiden käyttäjän,
päihdetoipujan tai läheisten kannalta tälläkään kertaa.
Asiantuntijoiden lausunnoista
välittämättä puretaan normeja ja vapautetaan alkoholia yhä helpommin
saatavaksi, vaikka tiedetään, että meillä on, hieman lähteestä ja laskutavasta
riippuen, noin puolisen miljoonaa riskikäyttäjää (esim. THL). Osa
riskikäyttäjistä on työelämässä olevia ja pystyy vielä pitämään niin sanotun
normaalin elämän kulisseja kunnossa. Vaan mitä tapahtuu, kun nykyisen epävarman
talouden aika potkaisee riskikäyttäjän yt-neuvottelujen kautta pois totutuista
rutiineista? Tai aikaresurssia vapautuu eläkkeen myötä? Miten A-kiltatoiminta
voisi iskeä väliin ennen putoamista? Olisiko otettava mallia esimerkiksi 1970-lukulaisesta
työelämäjärjestöihin kohdentuneesta työstä?
Samaan aikaan tapahtuu kulttuurista muutosta, kun hyvin erilaiset päihdekulttuurit törmäävät ja sekoittuvat. Suomi on vanhastaan vahvan alkoholikulttuurin maa, nyt vanhaan sekoitetaan vähintään yhtä vahvojen (ja vielä vanhempien) esimerkiksi kannabis- tai opiaattikulttuurien kasvatteja. Millainen tulee olemaan suomalainen päihdekulttuuri esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua? Millainen on silloin A-kiltalainen toipujaprofiili? A-kiltatoiminnan parissa on ensimmäisiä mainintoja narkomaaneista jo toiminnan varhaisvaiheessa, olisiko nyt aika päästä keskustelussa uudelle tasolle ja todella toivottaa erilaiset toipujat aidosti tervetulleiksi? Toimia kuten A-kiltatoiminnan pioneerit, jotka tunnustivat, ettei päihteetön yhteiskunta ole mahdollinen ja päättivät toimia päihdehaitoista vapaan elämäntavan puolesta.
Samaan aikaan tapahtuu kulttuurista muutosta, kun hyvin erilaiset päihdekulttuurit törmäävät ja sekoittuvat. Suomi on vanhastaan vahvan alkoholikulttuurin maa, nyt vanhaan sekoitetaan vähintään yhtä vahvojen (ja vielä vanhempien) esimerkiksi kannabis- tai opiaattikulttuurien kasvatteja. Millainen tulee olemaan suomalainen päihdekulttuuri esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua? Millainen on silloin A-kiltalainen toipujaprofiili? A-kiltatoiminnan parissa on ensimmäisiä mainintoja narkomaaneista jo toiminnan varhaisvaiheessa, olisiko nyt aika päästä keskustelussa uudelle tasolle ja todella toivottaa erilaiset toipujat aidosti tervetulleiksi? Toimia kuten A-kiltatoiminnan pioneerit, jotka tunnustivat, ettei päihteetön yhteiskunta ole mahdollinen ja päättivät toimia päihdehaitoista vapaan elämäntavan puolesta.
 |
| A-Kiltojen Liitto ry:n Selvästi parempi-historiikista löytyy tietoa A-kiltatoiminnan syntyvaiheista. "1960-luvun alku oli maassamme juopoiksi kutsuttujen ihmisten vallankumouksen aikakautta," kerrotaan vuonna 2008 valmistuneessa Juha Rajalan toimittamassa teoksessa. Kuvassa myös painotuore Tarinoita toipumisen ja vertaisuuden voimasta -esite, joka tuo esiin päihdetoipumisen tarinoiden kirjon. |
A-kiltatoiminnan alku on ollut
rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Päihdeongelmille on annettu nimiä ja kasvoja,
inhimillistetty ongelmaa. On otettu kantaa ja vaadittu oikeuksia niin hoitoon
kuin asialliseen kohteluun, viety tietoa laajasti niin ongelmaisille kuin
eduskuntaankin. Pitäisikö A-kiltatoimintaan puhaltaa samaa ”kapinahenkeä”,
tulla jälleen rohkeammin ulos turvallisten A-kiltaseinien sisältä? Vanha voi
uudistua historiansa kautta, se, mikä on osattu kerran, on osattavissa jälleen.
Suosittelenkin lämpimästi
ottamaan käteen Juha Rajalan mainiosti koostaman A-Kiltojen Liitto
ry:n Selvästi parempi-historiikin ja etsimään innostusta omista juurista.
Teksti:
Aulikki Otranen
järjestökoordinaattori
