Olen kuullut paljon yksinäisyydestä ja lukenut siitä, mutta ennen kaikkea kokenut sitä suurimman osan elämästäni.
Minun yksinäisyyteni juuret ovat kaukana menneisyydessä, jossain siellä hiljaisten pirttien varjoissa. Siellä missä kaikki vaiettiin olemattomaksi. Siellä luotiin pohja niin monelle vinoon lähteneelle asialle, joista yksi merkittävimpiä oli erilaisuuden tunne. Tunne, joka lopulta vuosien kuluessa vei minut totaaliseen yksinäisyyteen.
En koskaan ole ollut hyljeksitty päinvastoin. Lapsuudessani olin se iloinen avulias mukava "naapurin poika", se harmiton. Tuo kuva ei vastannut todellisuutta. Se oli naamio, jonka takana kasvoi eksynyt pieni poika vailla henkistä tukea. Pelkoineen epävarmuuksineen ja huolineen.
Minun
yksinäisyyteni ei ollut millään tapaa kytköksissä siihen kuinka paljon
ihmisiä ympärilläni pyöri tai missä olin. Tuo yksinäisyys oli seurausta
siitä outouden ja erilaisuuden tunteesta, jota koin lähes joka hetki. Mitä
enemmän tai mitä tärkeämpiä ihmisiä ympärilläni oli sitä musertavammalta tuo
erilaisuus ja yksinäisyys tuntui.
Ulkopuolisuuden
ja erilaisuuden tunne teki minusta yksinäisen kaikkialla
Elämääni on mahtunut hyvinkin erilaisia aikoja. Alkoholismin varjostamasta lapsuudesta hyvinkin suljetun uskonnollisen yhteisön kautta ns. normi-ihmisten joukkoon. "Iloisesta" poikamieselämästä parisuhteen ja perhe-elämän kautta yksinäiseen juopotteluun. Ja aina olen ollut yksinäinen joskus totaalisen yksinäinen.
Tänään illan pimetessä istun yksin, mutta en yksinäisenä, miettien tuota kaikkea. Tuntien saman aikaisesti onnea ja toisaalta jonkinlaista surua. Surua siitä, että niin kauan vaelsin tuon yksinäisyyteni kanssa jopa kaikkein rakkaimpien ihmisten seurassa.
Kukaan ei päässyt suojieni läpi, enkä minä ulos sieltä minkä olin suojakseni rakentanut. Olen usein kuvannut sitä ulkopuolisuuden tunnetta sanomalla, että "joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä". Silloinkin se oli ikään kuin lasin takana, eikä se ollut minua varten.
Olin
jo kauan sitten hyväksynyt sen, että olin tuomittu kulkemaan tuohon
yksinäisyyteen, joka aamuisin herätti minut. Herätti kulkeakseen kanssani taas
yhden päivän iltaan, vain peitelläkseen minut odottamaan uutta tyhjää
yksinäistä huomista. Sellaista se oli ja vielä paljon synkempääkin.
Vaikenemisesta lupaan tuntea
Mikä sitten muutti kaiken ja pyyhki tuon yksinäisyyden pois tai ainakin auttoi siinä merkittävästi? Puhuminen. Kun lopulta löysin ihmisen, jolle uskalsin puhua ja joka kuunteli minua, avautui minulle aivan uusi maailma. Ymmärsin etten olekaan niin outo ja erilainen, kuin olin kuvitellut, eikä yksinäisyytenikään ole niin ainutkertaista.
Ei yksinäisyys elämästäni ole kadonnut, mutta se vierailee luonani yhä harvemmin. Ja vaikka yhä joskus tunnen sen vahvanakin, se on vain kalpea varjo siitä totaalisesta yksinäisyydestä, joka vei toivon ja ilon elämästäni.
Minä sain paluulipun toivon tuolta puolen. Kohtasin ihmisen, joka näytti, että voi puhua, on lupa tuntea ja näyttää se. On lupa elää. Kuinka usein yksinäisyyden taustalla onkaan vaikeneminen. Kuinka moni tunteekaan ulkopuolisuutta, kun ei kykene puhumaan. Puhumattomuuden kulttuuri, käsittelemättömät traumat, hiljainen suru, vaiettu häpeä jne. Yksinäisyyden taustalla on liian usein hiljaisuus, enkä tarkoita sillä rauhaa, vaan vääränlaista vaikenemista.
Osalliseksi A-kiltayhteisöön
Minulle A-kiltatoiminta on ollut yksi merkittävä tekijä siinä, että elämääni ei tänä päivänä varjosta yksinäisyys. Toimiessani erilaisissa tehtävissä olen saanut tavata monenlaisia ihmisiä, joita tuskin muuten olisin tavannut. Monet heistä ovat vaikuttaneet siihen, miten katson maailmaa, mutta ennen kaikkea siihen, kuinka katson itseäni.
Minä kadotin ilon,
toivoni ja lopulta itseni tuohon yksinäisyyteen, ja silti istun tässä kirjoittamassa tarinaa.
Halusin kertoa tämän siksi, että olen itse palannut kaukaa, toivon tuolta puolen, ja uskon sen olevan mahdollista muillekin.
Teksti:
Seppo Ristolainenhallituksen puheenjohtaja
Lisää päihteettömästä A-kiltatoiminnasta:
