Päihderiippuvuuteen
sairastuminen koskettaa aina sairastuneen itsensä lisäksi myös hänen
läheisiään. Tunnen valtavasti myötätuntoa sekä sairastunutta että hänen
lähipiiriään kohtaan; sairaus ei päästä helpolla ketään. Tässä blogitekstissä
keskityn läheisiin.
Päihdeongelmaisen läheisen vaikea osa
Päihdeongelmaisen läheisen osa ei ole helppo. Miten voi
auttaa päihdeongelmaista niin, ettei samalla tukisi hänen päihteidenkäyttöään?
Miten huolehtia omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta hylkäämättä sairastunutta
läheistään? − Vaikea
ja lähes mahdottomalta tuntuva yhtälö.
Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Minun mielestäni asiassa on
kaksi hankaluutta. On vaikea nähdä rajoja itsen ja läheisen välillä. Ja on
vaikea sietää omia tunteita, omaa kipua siitä, että rakas läheinen sairastaa ja
kärsii, eikä tälle asialle voi tehdä oikeastaan mitään. Päihdeongelmainen
toipuu vasta sitten, kun hän itse − siis
hän itse − sitä
lujasti tahtoo. Jos toipuminen tapahtuisi läheisen toivomuksesta ja tahdosta,
Suomessa ei kuka ties olisi yhden yhtä päihdeongelmaista.
Päihdeongelmaisen auttaminen niin, että korjaa tämän
jälkiä, hoitaa tämän asioita, varjelee seurauksilta, antaa rahaa ja anteeksi
uudelleen ja taas uudelleen, aiheuttaa jopa vahinkoa. Tällainen apu on näennäistä
ja hetkellistä ja todellisuudessa vain mahdollistaa päihdeongelman jatkumisen. Mutta
kenen on helppo sanoa ”ei”, kun rakas ihminen pyytää ja tarvitsee apua?
Näennäiseen auttamiseen ajautuminen on inhimillistä, kun
päihdehimo pyörittää päihdeongelmaisen elämää ja siihen samaan pyöritykseen joutuu
ennen pitkää myös läheinen. Ja mitä läheisempi, todennäköisesti sitä lujemmin. Kohta
on vaikea, ja lähes mahdoton, erottaa, mikä on minun elämääni ja mikä läheiseni
elämää. Missä sinun ja minun rajat ovat, kun kaikki on samaa kaaosta? Ja kun se
hetken helpotus on kuitenkin helpotus. Tämä hetki, tämä viikonloppu saadaan huokaista,
kun hankin jostakin krapulapullon, soitan töihin, että on sairaana, maksan
tämän pikavipin, valehtelen puolesta ystäville, jaksan uskoa valheisiin, toivoa
ja rakastaa.
 |
Tietoa päihteistä löytyy mm. Päihdelinkki.fi-sivustolta.
A-killoissa on vertaistukea myös
päihdeongelmaisten ja -toipujien läheisille.
|
Ja
sitten ne tunteet? Läheinen tuntee rakkauden lisäksi myös huolta,
surua, pelkoa, häpeää, vihaa, sääliä, syyllisyyttä ja avuttomuutta − sekä kerta
toisensa jälkeen myös pettymystä. Hankalia tunteita helpottaa, jos voi purkaa
ahdistuksen toimintaan, tehdä jotain. Vaikka edes huolehtia syömisistä, lainata
rahaa tupakkaan, etsiä hukattuja kotiavaimia ja kännykkää, noukkia talteen
kapakasta ja pestä oksennukset sohvasta. Mutta tekeminen lievittää vain omaa
senhetkistä tunnetta. Päihdesairautta se ei poista eikä paranna.
Kysyn uudestaan: Miten voi auttaa niin, ettei tukisi päihdeongelmaa
ja miten voi huolehtia itsestä niin, ettei hylkäisi toista? Vastaus on
oikeastaan yksinkertainen, vain neljä sanaa: hakemalla tietoa ja tukea.
Tieto
lisää ymmärrystä siitä, minkälainen sairaus päihderiippuvuus on ja miten siitä on
mahdollista toipua. Tukea läheinen tarvitsee omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Tieto ja tuki yhdessä auttavat ymmärtämään oman jaksamisen kokoiset rajat ja
sietämään tunteita.
Päihdeongelmaisen läheisen on ensin autettava itseään,
jotta voi auttaa toista. Tämä on helppo kirjoittaa. Muuta helppoa siinä ei
olekaan.
Näin minä ajattelen. Tämä on minun kokemukseni.
Teksti:
Kirsi
Mäki
järjestökoordinaattori-koulutussuunnittelija
A-Kiltojen
Liitto ry
